Silloin tällöin elämässä sattuu ja hyvät neuvot ovat kalliit...

On aikoja, kun kaverit eivät  vastaa soittoihin, sovittu valmennus on päivien päästä tai yksinkertaisesta ei halua puida omia asioitaan kenenkään kanssa. Kuitenkin sitä huomaa pyörittelevänsä tai puhuvansa samoja aiheita päivästä päivään, niiden siitä jalostumatta: "Miksi aina minä... ja kukaan ei koskaan..., mutku, sitku, voiku..."
Mitä?
Niin suomalaista kansanperinnettä mukaillen, "kun hätä on suuri niin apukin on lähellä". Yksinkertaiseksi valmennutyökaluksi riittävät tällöin "kynä ja paperi", tätä menetelmää kutsutaan englanniksi nimellä "journaling". Jounaling tarkoittaa omien ajatusten ja kokemusten säännöllistä kirjoittamista paperille. Perinteisestä päiväkirjan pitämisestä tunneperäisen kirjoittamisen katsotaan eroavan siinä, että päiväkirjaan kirjoitetaan mitä päivän aikana on tapahtunut, mutta siinä ei oteta kantaa mitä tunteita ja ajatuksia kyseiset tapahtumat herättivät. Tunneperäisessä kirjoittamissa keskitytään positiivisiin tai negatiivisiin ajatuksiin ja tunteiseen, kunkin mielessä pyörivän asian tai tapahtuman ympärillä.
Miten?
Näitä  ajatuksia kirjoitetaan ihan vapaasti assosioiden, mitä kullakin hetkellä mielessä liikkuu ja juuri niillä sanoilla, jotka tulevat ensimmäisenä mieleen, mikäli v******** niin, se on juuri se oikea sana kirjoittaa tai jos elämä on vain niin ihanaa... niin sitten se vaan on juuri niin ihanaa, siellä paperillakin.  Samalla jätetään ne äidinkielen tuntien opit vähemmällle huomiolle pilkkuineen ja pisteineen. Helppoa, eikös totta? Yleisesti ottaen tälläiseen vapaaseen kirjoitteluun suositellaan aikaa varattavaksi ainakin kaksikymmentä minuuttia kerrallaan, säännöllisest muutaman kerran viikossa - mielellään tietysti päivittäin. 
Miksi?
Tälläinen kirjoittamisen avulla voi kehittää ja seurata itsetuntemuksensa kehittymistä, ratkaista erilaisia ongelmia ja  keskittyä olennaiseen. Tutkimusten mukaan on havaittu, että stressaavista tapahtumista tapahtuva tunneperäinen kirjoittaminen on helpottanut merkittävästi esimerkiksi astman oireita muutaman kuukauden jälkeen (lähde: Anderson, Charles M.,Editor's Column: Writ
ing and Healing, Literature and Medicine - Volume 19, Number 1, Spring 2000, pp. ix-xiv.) ja siitä on saatu apua myös stressinhallintaan (lähde: Journaling about stressful events: Effects of cognitive processing and emotional expression, Philip M. Ullrich and Susan K. Lutgenfdorf, Annals of Behavioral Medicine, Volume 24, Number 3.)
Mitä?
Mikäli on halu kirjoittaa, mutta aiheet ovat hukassa niin aiheina voi olla perhe, ideat, unet, unelmat, henkisyys ja niiden herättämät ajatukset ja tunteet.  
Itse koettua...
Itse kirjoitan käsin pari kolme kertaa viikossa aamuisin kolme A4:sta, milloin mistäkin mielessä pyörivästä ajatuksesta: Työasioista, parisuhteesta, lapsista, haaveista ja tulevaisuuden suunnitelmista tai vaikka tuulen suhinasta kotikoivujen lehdissä.
Joskus sitä yllättää itsensä ja löytää itsensä vanhoja kirjoituksiaan lukemasta ja huomaa oppineensa, sekä myös niiden "täi tervassa" asioiden  edenneen, kohti ratkaisua - yleensä vielä hyvääkin :)

Lisätietoja ja sovelluksia:
Journaling in Coaching, What's Journaling Got to Do With It?

Elämä kuljettaa...

Niin vähän sitä ihminen tietää tulevasta - se mikä on ollut haave ja tavoite vuosikausia voikin yhdessä hetkessä osoittautua kuolleeksi haaveeksi... Mites siinä nyt niin pääsee käymään? Luulisi, sitä ihmisen itse ymmärtävän, ettei tie vie oikeaan suuntaan ja elämä on käymässä vaivalloiseksi. Sinänsä elämä on reilua peliä ja harvoin asiat muuttuvat varoittamatta, sitä on vaan joskus niin jääräpäinen, ettei  ihan hevillä tajua muutoksen tarvetta. Tällöin tulee toistaneeksi sitä samaa vanhaa kaavaa vuodesta toiseen ja saa lopputulemaksi sitä samaa vanhaa...Ja sitten, kun kolahtaa niin voi kulkea käsiään levitellen voivottelemassa koko kylälle, että voi minua raukkaa...saapahan ainakin sympatiapisteet... :( ja,  kun useasti sattuu voi ruveta marttyyriksi..."aina minulle..."
No hyvää näissä kuolevissa haaveissa on, että niiden jälkeen syntyy jotain uutta, joka on vain odottanut löytymistään. Näiden uusien haaveiden toteuttamisesta seuraa sitten kokonaisvaltainen hyvä olo, oikeat ihmiset sattuvat paikalle oikeaan aikaan, asiat etenevät omalla painollaan, kuin itsekseen ja elämä tuntuu helpolta ja hymy karehtii suupielissä - suorastaan laulattaa, vaikkei lauluääntä olisikaan...;) Myös puheet ja ajatukset palaavat asiaan, vaikka kuinka yrittäisi välttellä...ihan kuin rakastuessa...sitä vain luottaa, että asiat etenevät oikeaan suuntaan, vaikkei järkisyyllä voi sitä perustellakaan ja samalla tuntuu, että unelmat tulevat todeksi...ja kaikki haasteet ovat ylitettävissä...



Miten erottaa nämä kuolevat haaveet pelkistä haaveen tavoittelemiseen liittyvistä motivaatiorepsahduksista? Tavoitellessaan kuollutta haavetta sitä tuntee itsensä turhautuneeksi, väsyneeksi, levottomaksi ja painokin tuntuu nousevan...Samalla muodostuu tapa valittaa kaikesta ja kaikille...

Positiivista tässä kaikessa on kuitenkin se, että myöskään ne toteuttamisen arvoiset haaveet/unelmat eivät jätä rauhaan...Toistamiseen sitä löytää itsensä pyörittelemästä samoja ajatuskuvioita, vaikkei uskallus tunnu riittävän niiden  toteuttamiseen, niin ne palaavat aina vaan takaisin, kun istuu alas ja hetkeksi rauhoittuu...Ja, jos ei mene jakeluun hyvällä niin sitten tosi pahalla ja, kun aika on kypsä niin elämän järjestämä kyyti voi olla "kylmää"...

Niin tajutakseni, että elämä on varannut minulle, muuta kuin "kopukoiden" koulutusta - tipahdin minäkin sitten kouluttamani hevosen selästä vuosi sitten ja mursin pari luuta selkärangastani...siinä oli sitten toistamiseen, parin vuoden sisään, aika miettiä minne tie vie ja kenen kanssa... Enkä voi sanoa, että asia tuli eteeni varoittamatta, olinhan jo vuosi sitten joutunut luopumaan omasta hevosestani kolmanteen kertaan...,mutta lapsuudenhaave oli tiukassa.. ... siinä sitten auringoisena syyskuun iltapäivänä, poski kylmää maata vasten, ambulanssia odotellessa tajusin,  olevani täysin luottavainen, rauhallinen ja täysin valmis siirtymään eteenpäin...