Elämä kuljettaa...

Niin vähän sitä ihminen tietää tulevasta - se mikä on ollut haave ja tavoite vuosikausia voikin yhdessä hetkessä osoittautua kuolleeksi haaveeksi... Mites siinä nyt niin pääsee käymään? Luulisi, sitä ihmisen itse ymmärtävän, ettei tie vie oikeaan suuntaan ja elämä on käymässä vaivalloiseksi. Sinänsä elämä on reilua peliä ja harvoin asiat muuttuvat varoittamatta, sitä on vaan joskus niin jääräpäinen, ettei  ihan hevillä tajua muutoksen tarvetta. Tällöin tulee toistaneeksi sitä samaa vanhaa kaavaa vuodesta toiseen ja saa lopputulemaksi sitä samaa vanhaa...Ja sitten, kun kolahtaa niin voi kulkea käsiään levitellen voivottelemassa koko kylälle, että voi minua raukkaa...saapahan ainakin sympatiapisteet... :( ja,  kun useasti sattuu voi ruveta marttyyriksi..."aina minulle..."
No hyvää näissä kuolevissa haaveissa on, että niiden jälkeen syntyy jotain uutta, joka on vain odottanut löytymistään. Näiden uusien haaveiden toteuttamisesta seuraa sitten kokonaisvaltainen hyvä olo, oikeat ihmiset sattuvat paikalle oikeaan aikaan, asiat etenevät omalla painollaan, kuin itsekseen ja elämä tuntuu helpolta ja hymy karehtii suupielissä - suorastaan laulattaa, vaikkei lauluääntä olisikaan...;) Myös puheet ja ajatukset palaavat asiaan, vaikka kuinka yrittäisi välttellä...ihan kuin rakastuessa...sitä vain luottaa, että asiat etenevät oikeaan suuntaan, vaikkei järkisyyllä voi sitä perustellakaan ja samalla tuntuu, että unelmat tulevat todeksi...ja kaikki haasteet ovat ylitettävissä...



Miten erottaa nämä kuolevat haaveet pelkistä haaveen tavoittelemiseen liittyvistä motivaatiorepsahduksista? Tavoitellessaan kuollutta haavetta sitä tuntee itsensä turhautuneeksi, väsyneeksi, levottomaksi ja painokin tuntuu nousevan...Samalla muodostuu tapa valittaa kaikesta ja kaikille...

Positiivista tässä kaikessa on kuitenkin se, että myöskään ne toteuttamisen arvoiset haaveet/unelmat eivät jätä rauhaan...Toistamiseen sitä löytää itsensä pyörittelemästä samoja ajatuskuvioita, vaikkei uskallus tunnu riittävän niiden  toteuttamiseen, niin ne palaavat aina vaan takaisin, kun istuu alas ja hetkeksi rauhoittuu...Ja, jos ei mene jakeluun hyvällä niin sitten tosi pahalla ja, kun aika on kypsä niin elämän järjestämä kyyti voi olla "kylmää"...

Niin tajutakseni, että elämä on varannut minulle, muuta kuin "kopukoiden" koulutusta - tipahdin minäkin sitten kouluttamani hevosen selästä vuosi sitten ja mursin pari luuta selkärangastani...siinä oli sitten toistamiseen, parin vuoden sisään, aika miettiä minne tie vie ja kenen kanssa... Enkä voi sanoa, että asia tuli eteeni varoittamatta, olinhan jo vuosi sitten joutunut luopumaan omasta hevosestani kolmanteen kertaan...,mutta lapsuudenhaave oli tiukassa.. ... siinä sitten auringoisena syyskuun iltapäivänä, poski kylmää maata vasten, ambulanssia odotellessa tajusin,  olevani täysin luottavainen, rauhallinen ja täysin valmis siirtymään eteenpäin...