Insinöörikunnasta, sielusta ja "plinsessoista"

Tekniikan taitava insinöörikunta vie sielun tuhoon, pohdiskeli filosofi Tagore. Törmäsin Tagoren ajatukseen, kun luin toissa syksynä tenttiin ja olin välittömästi aiheesta 'raakasti' eri mieltä. Kyllä me suomalaisen koulutuksen saaneet ymmärretään paremmin iso kuva, sillä historiaa, musiikkia, kuvaamataitoa ja käsillä tekemistä on opiskeltu Cygnaeusin ajoista lähtien. Kuinkas ollakaan, neljä kuukautta myöhemmin eräs diplomi-insinööri lausui kaiken maailman dosenteista ja niiden tarpeettomuudesta. Eräs siis suututti tiedepiirit, mutta ennen kaikkea jäin itse miettimään, oliko Tagore sittenkin oikeassa.


Koneen sielu


Toisaalta voihan sitä ajatella niinkin, että insinöörikunta luo sielun, kun saa metalliset osat elämään, öljyn kiertämään ja koneen puhumaan. Ja voiko, joku ihan oikeasti väittää, etteikö erilaisilla rakkineilla, anteeksi koneilla, olisi omat erityispiirteensä. Piirteet, jotka vielä oikein kärjistyvät kaiken kiireen keskellä, kuten joululahjoja ommellessa.

Ompelin tässä 'plinsessamekkoa' paljettikankaasta eräänä iltana herra Globalilla ongelmitta. Koska 'plinsessa' käyttää myös muitakin vaatteita kuin mekkoa, ajattelin lisätä taakse vetoketjun, jotta vaihtaminen käy sukkelampaan. Niinpä vaihdoin herrasta langan, neulan ja puolan toiseen koneeseen, sillä siinä oli soveltuva paininjalka valmiina. Tikkiäkään en saanut ommeltua langan katkeamatta, vaikka kuinka neiti Jukille juttelin. Niin ja osa meistä ihmisistä vielä juttelee näille koneille: Oletkos siinä, menetkös nyt ja mihinkä se nyt meni? Naiset kuunnelkaas vain autoa korjaava miestä "... vielä, kun tuosta vähän hipasen, niin se on siinä". Vai, ettei koneella ole sielua.

Insinööriksi oppimassa


Aikanaan, kun ensimmäistä kertaa insinööriksi valmistuin, sain todistukseni liitteenä Arkhimedeen valan, jossa kehotetaan muun muassa insinööriä miettimään kehityksen suuntalinjoja ja välttämään vahingollisten tavoitteiden toteutuminen. Nyt, kun opinnoissani tarjoutui mahdollisuus suorittaa Tulevaisuudentutkimuksen -sivuainekokonaisuus, olin 'tikkana paikalla'. Mielestäni, kehityksen suuntalinjat muuttuvat näkyviksi tulevaisuudessa ja yrittäjyys on yhtä epävarmojen tulevaisuuskuvien kanssa pelaamista.

Yllätyksekseni sivuaineen valinta ei ollutkaan itsestään selvä, vaikka se opinto-oppaan takasivulta löytyikin. Onnekseni, silloinen ryhmämme vastuu yliopisto-opettaja puolsi hakemuksiamme hyvin perustein ja näin saimme aloittaa opinnot. Syksyllä olikin sitten vastassa toinen yllätys, kun istuimme Turussa ensimmäisillä luennoilla ja tajusimme, että olimme ainoita insinöörejä siitä porukasta. Opiskelutoverimme olivat maantieteilijöitä, historioitsijoita, ihmistieteilijöitä jne.

Ei kahta ilman kolmatta. TUTU2-kurssilla pohdimme tulevaisuudentutkimuksen tieteen alan filosofisia perusteita. Pääsimme tutustumaan erilaisiin aikakäsityksiin, niin uskokaa tai älkää, on olemassa muitakin tapoja käsittää aikaa kuin tämä tuttu ja turvallinen 24/7. Mutta täytyy todeta, että tehtävä, jossa kirjoitettiin kulttuurirelativismin haasteista ja mahdollisuuksista tulevaisuudentutkimuksessa elävän elämän esimerkin kautta esitettynä, nyrjäytti insinöörin harmaat aivosolut uuteen asentoon, kenties lopullisesti. Kun olin vältellyt tehtävää ihan viime minuuteille saakka, päädyin kirjoittamaan lokakuun Glorian innoittamana esseessäni, länsimaista vapautta symbolisoivasta minihameesta, jota voidaan pitää alistavana eri kulttuurista katsottuna.

Kun olimme kirjoittaneet esseemme tahoillamme, pohdimme sohvalla oman kokemuksemme innoittamana Tagoren ajatusta. Sitä, kuinka vain yhdessä kulttuuri-, kasvatus- ja koulutusputkessa kasvaneelta voi olla vain yksi oikea totuus. Totuus, jota ei osaa kyseenalaistaa, kun ei ole työkaluja ja tietoja muusta. Tältä pohjalta katsottuna päädyin siihen, että Tagoren sanoissa voi olla jotain perääkin. Siis, jos kaikki juttelevat koneiden kanssa, niin kuka ompelee plinsessalle mekon.

Plinsessamekko


Hyvää joulua ja uutta vuotta toivottaen Heidi

Hintikka, P. (2016). Itä tuli länteen. Gloria, (10), pp.109-111.